Haluan kertoa teille lukijoille jotain.
Olette varmasti huomanneet, etten ole julkaissut mitään pitkiin aikoihin.
Jos sinua lukijani siellä kuumottaa, että mitä tuleman pitää niin, täältä tulee nyt todella rehellistä puhetta. Eikä niin kaunista välttämättä!
Olette varmasti huomanneet, etten ole julkaissut mitään pitkiin aikoihin.
Jos sinua lukijani siellä kuumottaa, että mitä tuleman pitää niin, täältä tulee nyt todella rehellistä puhetta. Eikä niin kaunista välttämättä!
Elokuussa sain töitä ja olin todella innoissani, parin työttömyys-kuukauden jälkeen. Aluksi homma menetteli, työ oli todella peruspullaa ja ajattelin selviäväni kyllä. Pidin selvänä itselleni, että tsemppaan, jotta toimeentulo olisi turvattu. Näinhän minä luulin. Työpaikan ilmapiiri oli aivan kamala; eläimellistä menoa, "pomo" niskassa hölisemässä koko ajan. Pahinta oli se, että nuo ns. esimiehet vaativat jokainen eri asioita, pahimmillaanhan se tarkoitti sitä, että toinen vaati täysin päinvastaista asiaa kuin toinen. Kiitosta ei tullut koskaan ja tsemppausta ei saanut kuin muilta uusilta(meitä siis aloitti samaan aikaan about kymmenen ihmistä). Pian tämä uusien pieni, mutta tarmokas joukko alkoi tiivistyä. Eli moni lähti uusiin tuuliin koettuaan ettei tämä työpaikka ole kannattava ollenkaan.
Olisi minunkin pitänyt aikaisemmin tajuta tuo, vaikka työttömänä olossakaan ei ole mitään järkeä. Vielä vähemmän kuitenkin järkeä olisi oman hyvinvoinnin kustannuksella tehdä töitä.
Niin.. Aina on hyvä jälkeenpäin järkiintyneenä todeta, mutta minun todella olisi pitänyt jättää tuo kyseinen työpaikka paljon paljon aikaisemmin. Tiesin koko ajan, ettei minkään työpaikan kuulu olla tuollainen, mutta halusin taistella enkä luovuttaa..
Mitäpä sitten tapahtui?
Yksinkertaisesti elämisestä tuli aivan liian raskasta. Herääminen; tuntui, että raajat olisivat painaneet vähintään 100 kiloa ja mielen mukavissa sopukoissa ajatukset olivat niin sysimustia, ettei todellakaan olisi halunnut nousta. Jaksoin kuitenkin nousta, vielä jonkin aikaa.. Kunnes kaikki pysähtyi kuin seinään. Oli tajuttava, että itkin joka päivä, raivosin ja mökötin kaikille läheisilleni. Tämä aiheutti monta riitaa ja paljon kitkaa rakkaiden ja minun välillä. Paljon lisää kyyneliä ja pahaa oloa. Sitten meni ruokahalu (siis ei kokonaan vaan..), ei enää tehnyt mieli syödä järkevästi. Vaan erittäin epäterveellisellä tavalla; päivät joko syömättä mitään ja illalla ahmien ns herkkuja TAI koko päivän napsien pari herkkua sieltä täältä..Ei tehnyt mieli elää, nauttia saati urheilla. Sinne sängynpohjalle olisi kirjaimellisesti voinut jäädä loppuelämäksi. Niinhän siinä miltei kävikin..
Jotenkin kuitenkin läheisten avustuksella ja oman miehen erittäin tiukan ilmoituksen jälkeen löysin itseni ensin erinomaiselta "ensiapuklinikalta" ja sen jälkeen hoitajan kanssa keskustelemasta.
Ja voin sanoa, että johan helpotti! Monelle tällaisen julkisesti myöntäminen on kova paikka, niin minullekkin, mutta ei siinä ole hävettävää! Nykymaailmassa on niin kovat vaatimukset jokaiselle meille, niin töissä kuin siviilielämässäkin. Töissä esimiehet huohottavat niskaan kilpaa deadlainien kanssa.. Työt tuntuvat kaatuvan päälle ja palkasta leikataan, tuplat saat tehdä töitä.. Nautitko edes omasta työstäsi?
Kävin siis jälleen kerran todella reunalla, omat ajatukset olivat niin mustia, että jätän ne ainakin vielä suurelta yleisöltä piiloon. Tällä kertaa oma lähipiiri pelasti ja herätti! Oman miehen sanat saivat heräämään ja irtisanoutumaan työpaikalta! Se oli parasta mitä olin päättänyt hetkeen. Ilman läheisten potkuja perseelle en olisi niin toiminut enkä oikeasti enää siinä huonossa olossa nähnyt omaa pahoinvointianikaan.
Ajatukseni alkoivat selkeytyä ja tiesin tasan tarkkaan mitä haluan tehdä! Ja aloinkin suunnittelemaan omaa yritystä sekä palveluita, joita se tulee tarjoamaan. Nyt sekin on lanseerausta ja omia sivujaan vaille valmiina!
Eihän työelämän kuulu olla sellaista, että odottaa viikonloppua jotta pääsee relaksoitumaan! Tämän tahtoisin niin monen ymmärtävän. Työstä voi ja kuuluu nauttia!
Yllätyin kuinka monelle se työstä nauttiminen on täysin tabu, eli ihan oikeasti saa olla onnellinen jos tekee jotain mitä rakastaa! Haloo, just sä voit tehdä sen päätöksen tänään, että haluat olla onnellinen joka päivä siitä mitä teet!
Minä päätin niin ja nyt teen töitä sen eteen, että voin työskennellä oikeasti itselleni rakkaiden asioiden ja arvojen äärellä!
Eli älä anna asioiden mennä tuohon pisteeseen johon minä ne päästin, älä päästä itseäsi ja elämänintoasi lopahtamaan! Me eletään vain ja ainoastaan yhden kerran täällä, joten tehdäänpä tästä matkasta sen arvoinen!
Seuraavaan postaukseen,
Henskupauliina
Niin.. Aina on hyvä jälkeenpäin järkiintyneenä todeta, mutta minun todella olisi pitänyt jättää tuo kyseinen työpaikka paljon paljon aikaisemmin. Tiesin koko ajan, ettei minkään työpaikan kuulu olla tuollainen, mutta halusin taistella enkä luovuttaa..
Mitäpä sitten tapahtui?
Yksinkertaisesti elämisestä tuli aivan liian raskasta. Herääminen; tuntui, että raajat olisivat painaneet vähintään 100 kiloa ja mielen mukavissa sopukoissa ajatukset olivat niin sysimustia, ettei todellakaan olisi halunnut nousta. Jaksoin kuitenkin nousta, vielä jonkin aikaa.. Kunnes kaikki pysähtyi kuin seinään. Oli tajuttava, että itkin joka päivä, raivosin ja mökötin kaikille läheisilleni. Tämä aiheutti monta riitaa ja paljon kitkaa rakkaiden ja minun välillä. Paljon lisää kyyneliä ja pahaa oloa. Sitten meni ruokahalu (siis ei kokonaan vaan..), ei enää tehnyt mieli syödä järkevästi. Vaan erittäin epäterveellisellä tavalla; päivät joko syömättä mitään ja illalla ahmien ns herkkuja TAI koko päivän napsien pari herkkua sieltä täältä..Ei tehnyt mieli elää, nauttia saati urheilla. Sinne sängynpohjalle olisi kirjaimellisesti voinut jäädä loppuelämäksi. Niinhän siinä miltei kävikin..
Jotenkin kuitenkin läheisten avustuksella ja oman miehen erittäin tiukan ilmoituksen jälkeen löysin itseni ensin erinomaiselta "ensiapuklinikalta" ja sen jälkeen hoitajan kanssa keskustelemasta.
Ja voin sanoa, että johan helpotti! Monelle tällaisen julkisesti myöntäminen on kova paikka, niin minullekkin, mutta ei siinä ole hävettävää! Nykymaailmassa on niin kovat vaatimukset jokaiselle meille, niin töissä kuin siviilielämässäkin. Töissä esimiehet huohottavat niskaan kilpaa deadlainien kanssa.. Työt tuntuvat kaatuvan päälle ja palkasta leikataan, tuplat saat tehdä töitä.. Nautitko edes omasta työstäsi?
Kävin siis jälleen kerran todella reunalla, omat ajatukset olivat niin mustia, että jätän ne ainakin vielä suurelta yleisöltä piiloon. Tällä kertaa oma lähipiiri pelasti ja herätti! Oman miehen sanat saivat heräämään ja irtisanoutumaan työpaikalta! Se oli parasta mitä olin päättänyt hetkeen. Ilman läheisten potkuja perseelle en olisi niin toiminut enkä oikeasti enää siinä huonossa olossa nähnyt omaa pahoinvointianikaan.
Ajatukseni alkoivat selkeytyä ja tiesin tasan tarkkaan mitä haluan tehdä! Ja aloinkin suunnittelemaan omaa yritystä sekä palveluita, joita se tulee tarjoamaan. Nyt sekin on lanseerausta ja omia sivujaan vaille valmiina!
Eihän työelämän kuulu olla sellaista, että odottaa viikonloppua jotta pääsee relaksoitumaan! Tämän tahtoisin niin monen ymmärtävän. Työstä voi ja kuuluu nauttia!
Yllätyin kuinka monelle se työstä nauttiminen on täysin tabu, eli ihan oikeasti saa olla onnellinen jos tekee jotain mitä rakastaa! Haloo, just sä voit tehdä sen päätöksen tänään, että haluat olla onnellinen joka päivä siitä mitä teet!
Minä päätin niin ja nyt teen töitä sen eteen, että voin työskennellä oikeasti itselleni rakkaiden asioiden ja arvojen äärellä!
Eli älä anna asioiden mennä tuohon pisteeseen johon minä ne päästin, älä päästä itseäsi ja elämänintoasi lopahtamaan! Me eletään vain ja ainoastaan yhden kerran täällä, joten tehdäänpä tästä matkasta sen arvoinen!
Seuraavaan postaukseen,
Henskupauliina
 |
| Jeps, annoin blondien hiusten lähteä! Uusi alku, paremmalle elämälle. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti