Ajattelin, että teen postauksen asiasta, joka on ollut aina tosi isona osana mun perheen arkea ja siinä samassa sitten muakin! Itehän oon siis pelannut sen vajaat neljä vuotta! Kaikki alkoi siitä, kun veljeni meni paikalliseen seuraan pelaamaan, mussa syttyi jo silloin joku ihmekipinä! Pian olinkin sitten poikien treeneissä mukana ja veljen kanssa alapihalla vapaa-ajalla aina 'skodittii', vanhemmat illalla melkein väkipakolla joutui iltasin meijät pihalta sisään pyytämään. Seuraava steppi mulla oli se, että soitin Kp-75, silloiselle valmentajalle ja kyselin, että mikä heidän tilanteensa joukkueessa on. Seuraavaksi bongasin itseni treenaamasta heidän kanssaan. Muistan varsin hyvin ns. debyyttini keltaisessa paidassa, olin maalissa ja heti päästin viisi maalia, enpä sen jälkeen maalissa (ihmekkös tuo) pelaillut, löysin itseni milloin mistäkin, vasemmasta laidasta puolustamasta, keskikentältä oikeasta laidasta, ja hyökkääjänäkin pelailin. Pelejä, turnauksia, pari ulkomaanmatkaa, hauskoja matkoja, kaikki. Tulipa aika sitten, että joukkueen taso kävi mun taitoihin liian vaatimattomaksi. Mun aika tuli siirtyä uusiin tuuliin. Minut oli valittu tässä kaikessa humussa Anne Mäkisen akatemiaan. Anne on siis Suomessa naisten 'Litti', hän on pelannut ammatikseen Yhdysvalloissa asti. Akatemiasta löysin ihanan ystävän sekä idolin, hänkin pelasi ammatikseen Saksassa asti. Kun pelasin Kopsessa, kaikki ei oikein tuntunut sujuvan, sinnittelin ja pelailin sen mitä siinä sitten pystyi. Joukkueessa ei tuntunut olevan kovin hyvä henki. Kauan en joukkueessa siis viihtynyt, tavoitteenani oli jo pidemmän aikaa hakeutua sinivalkoisiin, eli HJK:ohon! Muistan jännittäneeni todella paljon. Sinivalkoisiin ei sitten enää vaan niin sanotusti menty vaan, kävin pari viikkoa treeneissä ja sitten tuli päätös siitä, että olenko tarpeeksi hyvä, vai eikö vielä ollut aikani. Muistan, kun menin niihin viimeisiin treeneihin, joissa kuulin sitten päätöksen pääsystäni. Koko menomatka treeneihin, Käpylään pallokentille kuuntelin vain musiikkia ja yritin ottaa rennosti. Treenit vedettiin niin, että hiki valui, perhosia tuntui vatsassa treenien aikana olevan ainakin boltsin verran. Valmentaja otti minut sivuun treeneistä, hieman ennen loppua. Keskustelussa, jossa olivat minä, äiti ja valmentaja, ilmeni, ensiksi asia, jonka olin aina tiennyt ja varmaan aina tulen tietämään mun pallotaitotaso ei ole kovin hyvä (pompputtelut jne), mutta asenne on aina ollut 110% ja enemmän! Periksi ei anneta vaikka sattuisi, vaikka ei jaksaisi, silti täytyy vaan jaksaa! Lopputulema oli se, että olin tervetullut joukkueeseen! Ette arvaakkaan kuinka innoissani olin, hehkutin vain kuinka yksi haaveistani oli toteutunut. Sinivalkopaita oli minun! Halusin ammattilaiseksi enemmän kuin koskaan ennen olin halunnut, vaikka olin ajatellut, että enempää sitä ei voinut haluta! Olin ollut väärässä! Siinä sitten treenattiin viisi- kuusi kertaa viikossa, pelit ja muut tapahtumat päälle! Kehityin varmasti enemmän kuin koskaan! Lähdimme kauden päätösmatkalle Manchesteriin. Kävimme Old Traffordilla katsomassa ManUn pelin. Pelasimme kovia vastuksia vastaan itsekkin! Hyvin tuloksin, voittoja, tasapelejä.. Kaikki olivat iloisia, pirteitä, onnellisia. Viimeinen ilta toi eri maun suuhun! Lähdimme joukkueena ulos syömään, ruokailun ja keskustelujen kuinka pelit olivat menneet lomassa ihana päävalmentajamme, joka siis valitsi minut joukkueeseen, ilmoitti siirtyvänsä valmentamaan toista joukkuetta! Suru oli oikeasti sanoinkuvaamaton! Itkua, kysymyksiä siitä, etteikö hän voisi jäädä ja joku muu valmentaisi toista joukkuetta. Asia oli jo valitettavasti päätetty. Samalla meille ilmoitettiin, että toisena valmentajanamme toiminut valmentaja olisi seuraava ykkösvalkkumme. En tiennyt oikein mitä ajatella, koska itselläni ei ollut oikeastaan mitään kosketuspintaa kyseisen valmentajan valmennustyylistä. Tuntui sekavalta, pelottavalta ja hieman innostuneelta. Innostuneisuus lakosi nopeasti, koska valmentajan treenit eivät vastanneet mielestäni läheskään tasoa, jota harjotuksemme olivat ennen olleet. En muista oliko turnaus ensimmäinen entisen ykkösvalmentajan lähdön jälkeen, mutta sain puhelun valmentajaltamme ollessani menossa kauppaan. Puhelu pysäytti minut täysin! Sitä tunnetta on vaikea kuvailla se täytyy tuntea itse. Puhelu meni jota kuinkin näin: Moikka! Viikonlpppuna pelattavaan turnaukseen on näillä näkymin tulossa maju -katsastajia, olisi hyvä jos sinä jäisit treenailemaan vähän tanokea. Vastaukseni tähän oli aijjaa, no selvä.. Mitä muutakaan olisin voinut sanoa(?) ei ollut kovin hyvä fiilis tuon puhelun jälkeen, taisin alkaa itkemäänkin. Menin sitten tietenkin katsomaan turnausta, halusin tosiaan nähdä, maju -katsastajat. En kyllä tajunnut miksen voinut olla paikalla ja pelata, samat tsäänssit kaikille. Enkä tosiaan ollut huonoin joukkueessa. Kuitenkin ollessani Pajulahdessa katsomassa sitten joukkueemme pelejä, minulle valkeni ettei paikalle ollut edes tulossa maju -katsastajia, vaan vanha ykkösvalmentajamme. Kun sen hetkinen valmentajamme sitten huomasi minut hän tuohtui täysin. Pelästyin toden teolla. Hän kyseli, että mitä minä tein siellä? Tuohtui -sana on varmasti lievä ilmaisu, hänen käytökselleen. Sen jälkeen tuli täysi stoppi treeneihin, peleihin -ihan kaikkeen. Kävimme vanhempien kanssa, jopa nuorisopäälliköllä (tai jollain vastaavalls, ei valitettavasti ole tarkkaa muistikuvaa) juttelemassa asiasta, monet kerrat yritimme saada kyseisen valmentajan kanssamme keskustelemaan. Jopa vanha valmentajani oli sitä mieltä, että käytös oli älytöntä. Minun olisi kuulunut pelata siinä turnauksessa. Tai vähintääkin olla kokoonpanossa, joukkueen mukana. Siitä kai koostuu se niin sanottu team spiritti, että kaikki on mukana, jotka kynnelle kykenevät, kannustajia ei koskaan ole liikaa! Eteenpäin, eli sitten kyseinen valmentaja vielä teki sellaisen tempun, että ilmoitti muille, minun lopettaneen ja siitähän sitten lähti viestikierre, melkein jokainen joukkuelainen tekstasi jne. minulle, oletko lopettanut?! Kiitokset vaan sille valmentajalle. Jatkoviestittelyt tältä valmentajalta olivat vain treeneihin takaisin kosiskelua. Ei onnistu, päätin ! En mene mollattavaksi, saati ne traumat, jotka hän oli aiheuttanut, ne olivat vieläkin minussa, en mennyt pelkäämään, valmentajaa! Niimpä sitten pidin parin kuukauden loman, tai mietintä tauon oikeastaan, ja päädyin vielä hetkeksi pelaamaan PKKU:hun. Ei napannut oikein enää, enkä päässyt jostain ihmeen syystä, jonka kyllä itse tiedän ja se ei liity pelaamiseeni, niin siihen ykkösjengiin. Lopetin. Olin niin loppu sitä ns. lokaa ja epärehellisyyttä ja epäreiluutta, jota olin saanut kokea. Aika nopeasti kaikki ihanuus, hyvät palautteet tasokkailta valmentajilta, pelaajilta ja tukijoilta unohtui. Ajattelin, että ehkei sittenkään ollut tarkoitettu, että minusta tulisi ammattipelaajaa!
Tuloksena oli velttoilu. Ei ollut niin väliä jos söin miten sattui, urheilinko, jaksoinko mitään. Kaikki mielestäni ajautui sitten pahaan oloon. Ja kun sanon pahaolo en ainoastaan tarkoita oksentamista. Vaan henkistä pahaoloa, fyysistä tyytymättömyyttä itseen ja omasm kroppaan, ja vaikka koin tätä en silti saanut tehtyä asioille mitään. Ajoittain tunsin olevani huonon ruoan ja muun epäterveellisen pauloissa, niin etten edes enää ajatellutkaan muuta kuin, että mitä hyvää tänään syön. Tämä kaikki johti sitten viime kesänä siihen, että olimme perheen kanssa syömässä ulkona. Aikaisemmin päivällä olinkin sitten jo syönyt 3-5 pussia milkway suklaapatukoita, yhdessä pussissa oli siis kymmenen patukkaa. Söin siihen tosiaan päälle ravintolassa vielä suklaafondantin ja jäätelöä. Tämä sokerimäärä veti mut siihen kuntoon, että siitä oli leikki kaukana. Kaikki alkoi siitä, kun tulimme ulos ravintolasta. Jalkani eivät kantaneet ollenkaan, vaan kaaduin ihan yhtäkkiä suoraan eteenpäin, asfalttiin. En voinut tehdä mitään estääkseni kaatumista. En myöskään päässyt itse ylös, en voinut liikkua. Kädet eivät liikkuneet, jalat eivät tunteneet. Silti tässä vaiheessa vielä puheestani oli saanut selvää. Oksentaminen alkoi heti, kun isäni oli saanut nostettua minut pystyyn. Hän kantoi minut autoon. Koko automatkan minä voin pahoin. Kotiin päästyämme pystyin jo kävelemään, mutta vain niin, että isä piti minusta kiinni. Oksentaminen jatkui, ja tilani huononi, sillä puheestani ei saanut selvää enää ja tajuntani heitteli hieman. Tässä vaiheessa olettaisin, että meille soitettiin kotiin ambulanssi. En nimittäin muista kaikkea. Äitini kyseli minulta kysymyksiä, kuten keitä olemme, missä asumme, ketkä asuvat naapurissamme? Vastaukseni näihin kysymyksiin olivat olleet täyttä siansaksaa.. Ambulanssin saavuttua he ottivat minulta jotain arvoja ja katselivat silmät jne. kaikki oli kuulemma johtunut sokereista. Lanssimiehet olivat sanoneet, että jos jatkan näin sairastun varmasti diabetekseen!
Nykyään tavoittelen melkein fitnesskuntoa ja käyn siis salilla. En voi kieltää etteikö jalkapallon pariin ole kaipuuta, mutta katsotaan nyt ihan rauhassa, sillä en tiedä onko tämä hetkisen hairahdus vai jo pitemmän ajan kaipuu. Vaikka päätyisinkin siihen niin, en halua enää pelata tavoitteellisesti, eli valintani olisi jokin ns. puulaakijengi, jossa skodia. Tässäpä tämä oma 'jalkapallourani' on, lyhyehkö, mutta sitäkin tapahtumarikkaampi! Eikä sitä tiedä jääkö futiksen pelaamiseni tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti