Niin malttamattomana olin tuota ensimmäistä treeniä odottanut.
Sairastelut on nyt sairasteltu ja tulehdusarvot ovat takaisin niin sanotusti maantasalla. Jes!
Vielä tämä viikko, kun ei ole omia henkilökohtaisia ohjelmia, niin treenailen muun muassa Metallisydämmen -treeneillä. Ne on sellaista ei kipuu ei hyötyy -tavaraa.
Syksyn eka oli:tämä treeni, kovana kakkosena tällä viikolla olisi tämä ja viikon kruunasi vatsareeni.Nyt on semmonen hampaat irvessä vetämisen fiilis, etten malta odottaa omia ohjelmia ja sitä että kroppa alkaa löytämään lihaksia näkyviin.
Soittolistat on koottu uusista motivoivista biiseistä, joiden avulla jaksaa reenaa. Ja uusia treenikuteita hankittu, joissa on hyvä fiilis treenata.
Kaikki on täydellisen valmista kovaan treenikauteen. Kipu on ainut, jota pelkään.
Sillä tuo kipu, sehän vie ihmisen pois mukavuusalueeltaan, sieltä missä on helppoa ja nautinnollista olla. Ihminen on suunniteltu niin, että lopettaa yleensä toiminnan kun kipu tuntuu ylitsepääsemättömälle. Mutta liikunnan tuottama kipu, se on kipua jonka kohdatessa ei halua lopettaa. Se tuo viimeiseen toistoon puristuksen, jolla jaksat. Ne ovat ne kuuluisat endorfiinit (eli kropan omat mielihyvähormonit, joita tuottaa mm. liikunta, musiikin kuuntelu ja uni), jotka kropassa alkavat jyllätä. Endomorfiinit ovat yksi syy miksi harrastavat liikuntaa.
Mutta tuota kipua silti vihaan ja aina se jotenkin osaa yllättää. Vaikka tiedän( ja treenin jälkeen tietenkin toivonkin), että vaikkapa legdayn jälkeen menee ainakin kaksi päivää, järkyttävissä jalkakivuissa. Ja tässä kohtaa ihminen, joka ei pidä esim liikunnasta kysyisi, että kuka hullu sitä liikuntaa sitten harrastaa jos sillä saa itsensä kipeäksi?
Sehän on niin, että kipu on eräänlainen palkinto, niiden upeiden näkyvien muotojen lisäksi, tietenkin. Palkinto siitä, kun salilla meinaat jäädä prässin alle, koska viimeinen toisto tekee niin tiukkaa. Palkinto siitä, että lenkillä vedetään veren kitkerä maku suussa intervalleja.
Ja tämän kaiken päätteeksi sanotaan kysyville, kyllä nautin täysin siitä mitä teen!
Joku voisi kutsua tällaista touhua kaistapäiseksi, mutta jokaisella on oikeus omaan nautinnonlähteeseensä, sinä voit saada nautinnon parista donitsista ja minä prässipainojen noususta.
Mitä mieltä sä oot; onko liikunnan tuottama kipu järkevää vai täysin kaistapäistä kipua? Arvostatko treenin jälkeistä lihaskipua vai ärsyttääkö se suunnattomasti?
Next post:
My Story
-Excerise edition
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti